Usein esiin noussut
asia Turun kulttuuripääkaupunkivuoden aikaisissa kulttuuria
käsittelevissä uutisoinneissa on ihmisten antama palaute taiteen
näkymisestä katukuvassa. Julkisen tilan taide on läsnä
kaupunkilaisten arkiympäristössä, sen voi kohdata yllättäen
ilman etukäteissuunnitelmaa ja usein vieläpä ilmaiseksi. Taide
tulee tavoittaneeksi yleisöjä, jotka sen pariin muuten eivät
aktiivisesti hakeudu. Julkisten tilojen taiteen katsojamäärät
voivatkin olla valtavia: esimerkiksi Kaamosviikonlopun kahden päivän
aikana Turun pääkirjastolla vieraili yli 9000 ihmistä ja Flux
Auran näki kesällä "sadattuhannet ei-kuninkaalliset ja yksi
prinsessa" (turku2011.fi/fluxaura). Sen lisäksi kerrotaan, että
huomattava osa kaupunkilaisista on vuoden aikana tutustunut itselleen
uuteen taiteen muotoon. Vuoden aikana bussimatkalla on voinut nähdä
performansseja, kaduilla teatteria, ostoskeskuksessa tanssia ja
näyttelyitä ravintolassa tai ruokakaupassa, videoteoksia ja
projisointia rakennusten seinillä tai mainostaululla ostosvinkkien
seassa.
Julkisissa tiloissa
tehtävä taide innostaa taiteilijoita. Joku kokee suorien
kohtaamisten taiteen vastaanottajien kanssa olevan rikkaampia ja
nauttii keskusteluista ja suorasta palautteesta. Toinen haluaa
työskennellä yhteisöllisesti. Kolmas toteaa gallerian olevan niin
kallis, että toteuttaa mieluummin teoksensa julkiseen tilaan, joka
ei maksa, mutta jossa voi saavuttaa samassa ajassa galleriakävijöitä
suuremman yleisön. Pako gallerioiden ja museoiden valkoisesta
kuutiosta on osa nykytaiteen historiaa, jossa taiteilija
muuttuu neutraalista havainnoitsijasta tapahtumien keskellä
toimivaksi merkitysten tuottajaksi (Hannula 2004, 21).
Julkisessa tilassa toimiminen asettaa taiteilijan uudenlaisten
haasteiden eteen. Jos instituutiot asettavat omat vaatimuksensa
taiteelle, tekevät sen myös julkiset tahot ja niissä liikkuvat
ihmiset. Haasteet ja rajoitukset vain ovat erilaiset.
Taiteilija
Naapurissa-projekti toi taiteilijat lähelle yleisöä. Susanna Peijarin
Lähiömuistipeliä voi pelata kaupunginosakohteiden lisäksi Kuka
baarissa, Pääkirjaston nuortenosastolla, Kulma Caféssa ja
Kirjakahvilassa. Kuva: Susanna Peijari
Miten julkista tilaa saa käyttää?
Julkista tilaa käyttäessä taiteilija törmää kysymykseen esimerkiksi
siitä, kuka tilan omistaa ja kuka sitä saa käyttää? Entä miten tilaa
voi käyttää? Kaikki paikat ovat jonkin yksityisen tai julkisen tahon
hallinnoima, ja näissä tiloissa toimittaessa täytyy kuunnella niiden
omistajien tahtoa. Osa kaupunkitilasta kuuluu selkeästi kaupungille, ja
kun kaupungin ajatellaan koostuvan asukkaistaan, voidaan ajatella
asukkailla olevan oikeus tilan käyttöön haluamallaan tavalla. Kuitenkin
jo kaupunkisuunnittelussa pohditaan, kenelle tilaa luodaan ja
minkälaisilla viesteillä se saadaan halutun segmentin käyttöön.
Lyonissa kaupunkisuunnittelijana työskentelevän Pascal Simardin mukaan
ihmiset noudattavat tiedostamattomaan yllättävänkin kiltisti huolella
suunniteltuja näkymättömiä ohjeistuksia. Ihmisten käyttäytymistä
säädellään esimerkiksi penkkien asettelulla, viherkasvustolla tai
tekemällä paikasta niin hieno, että se viestii vähemmän hienoille
kaupunkilaisille, ettei paikka kuulu heille. (Simard 2011) Onko
Turussakin tällaisia paikkoja, ja mitä tapahtuu, jos näitä paikkoja
käytetään vastoin niille ajateltua tapaa?
Kun taide poistetaan
Taideslummi vastusti
arvokkaan paikan asettamia näkymättömiä normeja ja asettui
keskeiselle paikalle viikon ajaksi. Suurtorin laidalle rakennettin
jätemateriaaleista tila kulttuurille, joka monimuotoisena käsitti
muun muassa kuvataidetta, sirkusta ja musiikkia. Laillisesti
koottu taiteellinen mielenilmaus sai surullisen lopun, kun kaupunki
purki Taideslummin.
Taideslummi ärsytti kenties rikkomalla
mielikuvia, joita paikka asetti siinä tehtävälle toiminnalle.
Toisaalta slummista esitetty kritiikki ei kohdistunut sen esittämään
kulttuuriin ja vaatimukseen autonomisen kulttuuritilan saamiseksi
kaupunkiin, vaan Taideslummin yleisön käyttäytymiseen.
Kaupungin toimesta on siivottu
pikaisesti pois myös katukuvaan teoksia installoivan IPA-ryhmän
töitä. IPA:n toiminnan johtojatuksena on yllätyksellinen arjen
ilostuttaminen pienillä asioilla. Tämänkaltaisten taidetekojen
tekemisen luonteeseen kuuluu, että teokset ilmestyvät julkiseen
tilaan ennalta-arvaamattomasti; toisin sanoen esimerkiksi ilman
etukäteen kysyttyä lupaa joka poistaisi taidetekojen
yllätyksellisen luonteen. Ilman lupaa tehtävän taiteen
kohtalo on usein joutua poistetuksi, mutta toisaalta luvan saamisen
mukana voi tulla rajoituksia tai jopa kielto teoksen tuomiselle
tilaan. Joskus taiteilija joutuu kysymään itseltään, mitä luvan
saannin jälkeen taiteesta jää jäljelle. Onko teos enää
sellainen kuin taiteilija halusi sen olevan? Olisiko se kuitenkin
pitänyt vain tehdä lupaa kysymyttä jotta säästyisi luovan työn
kustannuksella tapahtuvilta kompromisseilta?
Luonnoksilla luottamuksen ja luvan saavuttaminen on haaste
Keskeneräinen teos
on usein vain kasa materiaa, josta ei hahmotu teoksen lopullinen
muoto. Kaamosviikonloppuna kirjastolla C-Jam taidekollektiivin
roskainstallaatio herätti rakennusvaiheesssaan pahennusta. Likainen
törky sai valmiiksi vuoreksi aseteltuna kuitenkin kiitosta ikävän
asian näyttävästä esille tuomisesta. Julkiseen tilaan
rakennettujen hetkellisten teosten kohtalo on monesti se, että tilan
haltijat eivät ymmärrä teoksen luonnetta ja laatua ennen kuin se
on valmiina paikallaan.
Tämä on luonnollista, koska
keskeneräisen teoksen hahmottaminen on vaikeaa. Yleensä teoksia ei
edes tuoda työhuoneen ulkopuolisten katseiden arvioitavaksi ennen
niiden valmistumista. Yksi taiteilijoiden ja taidetapahtumien
järjestäjien haaste julkisessa tilassa onkin teosajatusten
esitteleminen ja myyminen tilan haltijoille niiden luonnosvaiheessa.
Toivotun tilan saamiseksi kannataakin tehdä töitä, sillä
julkiseen tilaan tehtävä taide on usein paikkasidonnaista ja
teoksen merkitys voi muuttua täysin jos se siirretään toiseen
ympäristöön.
Suuresti monelle ja salaisesti onnekkaille
Julkinen taide on
houkutellut tarkastelemaan kaupunkia silmät avoimina – yllättävät
taide-elämykset piristävät päivää ja herättelevät pohtimaan
tuttua paikkaa erilaisesta näkökulmasta. Julkisessa tilassa taide
voi koota suuren määrän yleisöä, mutta samalla se voi toteutua
hyvin intiiminä muutaman ihmisen tai yhden teoksen ja katsojan
kohtaamisena. Vuoden aikana olen toistuvasti kuullut, että moni
ihminen on kaivannut laajempaa tietoa kaupungissa tapahtuvista
taidehankkeista. Erityisesti paikallisten taiteilijoiden pienempien
hankkeiden sivuuttaminen tiedonpuutteen vuoksi on harmittanut
yleisöä. Näkyvä tiedotus muokkaa kävijämäärää, mutta voi
vaatia resursseja, joita ei aina ole käytössä. Silti tekijöiden
kannattaa pitää mielessä, että osa julkisesta taiteesta
kiinnostuneesta yleisöstä ei yksinkertaisesti löydä taidetta,
mikä on sääli.
Savi
kaupungissa-hankkeessa kaupunkimaiseman kipukohdat muuttuivat
taideteoksiksi. Kuvassa on Kim Simonsson Temppeli, muuntajarakennus,
joka sai kauniin keraamisen asun. Kuva: Tuukka Paikkari.
Toinen puoli taiteen viemisestä
julkisiin tiloihin on juuri sen ennalta-arvaamattomuus ja
sattumanvarainen löytyminen, eikä tarkoitus ole aina edes hakea
suurta yleisöä. Kenties trendikkäästikin moni tekijä korostaa
asiaa: sattuma tekee taidekokemuksesta entistä arvokkaamman, kun
taiteen voi ottaa vastaan ilman ennakkoasennoitumista sen
kohtaamiseen. Sekä kauaksi näkyville että löydettäväksi
tarkoitetulle julkiselle taiteelle on tilansa ja on hienoa, että
kumpaakin lajia on voinut Turusta kulttuuripääkaupunkivuoden aikana
nähdä runsaasti.
Hannula, Mika 2004. Nykytaiteen harharetket. Kommunikaatioprosessi
valkoisen kuution ulkopuolella. Kuvataideakatemia. Helsinki.
Simard 2011. Pascal Simardin ajatuksia kaupunkisuunnittelusta
kuulin hänen kertoessaan työstään Lyonissa syksyllä 2011
järjestetyssä Look at My Feet– residenssissä.
