Varsinkin konservatiivisemman taidemaailman silmin digitaalisen taiteen arvottamisessa on nähty taipumusta, jonka mukaan kyseessä on jotenkin halpahintainen taidemuoto. Tämä perustuu nähdäksemme siihen, ettei digitaalisia työkaluja ja digiympäristöä tunneta – mutta tämä arvottaminen puetaan joko tietoisesti tai tiedostamatta kritiikkiin siitä, että digitaalinen taide on jollakin tapaa huijaamista.

Näkemys huijaamisesta sisältää ajatuksen siitä, että digitaalisin välinein taiteen luominen on helpompaa. Taiteen luojan ei pidä tällöin vuodattaa verta, hikeä ja kyyneleitä, kuten niin sanottujen oikeiden taitelijoiden – jotka tietenkin elävät jatkuvasti suurten vaikeiden tunteiden, mielenterveyden jatkuvan romahduksen vaaran ja vielä köyhyydenkin ristiaallokossa. No, digitaiteen luominen ei missään nimessä ole helppoa, ei ainakaan lähtökohtaisesti. Lisäksi edellä kuvattu perinteisen taiteen ja taiteilijan eetos on auttamattomasti vanhentunut, eikä se koskaan ole ollut totta.

Helpompi on huijaamista?

On toki pakko myöntää, että moni asia sujuu helpommin ja nopeammin vaikkapa Adoben työkalujen kautta kuin käsin tekemällä. Jokainen öljyvärein tai akryylein maalannut tietää, että väärän värivalinnan korjaaminen sen jälkeen, kun siveltimen veto on tehty, on haastavaa ja hidasta, eikä välttämättä aina edes mahdollista ilman että lopputuloksesta tulee jotain aivan muuta kuin haluttiin.

Kuvankäsittelyohjelma mahdollistaa virheen korjaamisen hetkessä ilman että virheestä jää näkyvää jälkeä. Valmis kuva voidaan tulostaa ja toisintaa useita kertoja, eikä kukaan koskaan tule tulostetta katsoessaan huomaamaan, että virhe on tehty. Tämä ei ole perinteisen taiteen puolella mahdollista. Mutta tekeekö se, että esimerkiksi virheiden korjaaminen ja peittäminen on huomattavasti helpompaa digitaalisen taiteen puolella kuin perinteisen, tästä kaikesta huijaamista? Ei.

Ensinnäkin, jos rakentaja käyttää betonimyllyä käsin sekoittamisen sijaan, onko kyseessä huijaaminen? Jos hän hankkii energian tuon myllyn ja muiden työvälineidensä käyttöön sähkön ja töpselin kautta hevosen ja vesimyllyn sijaan, huijaako hän? Tuskin. Arkemme on täynnä erilaisia tekemistämme helpottavia teknisiä apuvälineitä, koska ne helpottavat tekemistämme ja säästävät aikaa, jonka voi käyttää johonkin muuhun hyödylliseen, kuten toiseen työtehtävään tai lepoon – lisäten näin tuottavuutta.

Toiseksi, käytännössä kaikki näinä päivinä tietävät, että näin digitaalinen taide toimii. Kenellekään ei pitäisi tulla yllätyksenä, että digitaalisin välinein kuvaa on helppo muokata ja manipuloida, ja että piirtolevyllä luotu jälki ei ole pysyvää samassa mielessä kuin vaikka tussin jälki. On toki tärkeää käydä ja ylläpitää keskustelua esimerkiksi valokuvan ja yhä useammin myös videokuvan manipuloinnin helppoudesta, mutta itse digitaalisen taiteen arvoa manipuloinnin ei pitäisi alentaa.

Kolmanneksi, laadukkaan lopputuloksen saavuttaminen digitaalisen taiteenkin puolella vaatii kovaa työtä ja harjoittelua. Digitaalista taidetta ja sen tekniikoita pitää opiskella ja treenata aivan samaan tapaan kuin mitä tahansa muutakin taitoa ja luovuutta vaativaa: ohjelmointia, piirtämistä, säveltämistä, kirjoittamista… Kukaan ei ole seppä syntyessään, vaikka ehkä digitnatiivilla sukupolvella onkin etulyöntiasema opettelussa. Lisäksi on syytä huomioida, että digitaalisen taiteen puolella on lukuisia erilaisia työvälineitä. Jos osaat kuvankäsittelyn, voi videoiden editointi olla silti täyttä hepreaa, musiikin editoinnista puhumattakaan.

Summa summarum, jotkin asiat ovat helpompia tehdä digitaalisin välinein. Digitaiteen luominen itsessään ei silti ole kaikkien osaama asia, jonka oppisi hetkessä.

Perustaidot ovat edelleen tarpeen

Vaikka minkä tahansa digitaalisen taiteen luomiseen käytetyn ohjelman käytön hallitsisi viimeistä plug-iniä ja suodatinvaihtoehtoa myöten, ei taiteen perusasioita voi silti unohtaa. Niitä tarvitaan, jotta voidaan saavuttaa koherentti lopputulos, jonka myös muut ihmiset (=yleisö) voivat ymmärtää.

Kompositio eli sommittelu on edelleen tarpeen – kolmannesten säännöt, tyhjä tila, jne. Sama pätee väriteoriaan – esimerkiksi se täytyy edelleen tietää, mitkä ovat lämpimiä ja mitkä viileitä värejä. Hahmottelun tarve ei digitaalisessa ympäristössä katoa mihinkään, eikä samaten anatomian ymmärryksen tarve. Myös perspektiivi on edelleen aivan yhtä tärkeä, vaikka maalia ei tuubista fyysiselle paletille puristetakaan.

Sen lisäksi, että digitaalisen taiteilijan on ymmärrettävä perinteisen taiteen perusteet, on hänen vielä hallittava omat digitaaliset työkalunsa ja niiden käyttö. Teoria ja tekniikka ovat tarpeen myös tässä maailmassa. Voidaan perustellusti siis väittää, että digitaalisen taiteen luominen ei ole huijaamista – se ei kokonaisuudessaan ole yhtään sen helpompaa kuin perinteinenkään taide.