Katoavaisuuden rajalla – Sedlecin luukirkko

Anna Haapalainen

Tšekin tasavallassa, Kutna Horan kaupungin lähellä, Sedlecin kylässä sijaitseva hautausmaakirkko on syrjäisestä sijainnistaan ja ulkoisesta vaatimattomuudestaan huolimatta suosittu kohde. Alunperin vuonna 1142 perustetun sisterssiläisluostarin hautausmaa luukirkkoineen on edelleen käytössä. Kaikkien Pyhimysten kirkon kappelissa on arviolta 40 000 vainajan luut, jotka siirrettiin sinne hautausmaan suurista joukkohaudoista. Lopulliseen muotoonsa kappelin makaaberit koristukset asettuivat vuonna 1870, jolloin mestaripuuseppä František Rint sai kolmivuotisen työnsä päätökseen. Katoavaisuuden muistomerkki pakottaa vierailijansa ajallisuuden ja ajattomuuden rajalle jos osaa katsoa oikeasta perspektiivistä.

Mestaripuusepän signeeraus Sedlecin luukirkon seinässä. Kuva: Anna Haapalainen.

Pyhää maata

Voimakkaan sisterssiläisluostarilaitoksen leviämisen jälkimainigeissa perustetun Sedlecin luostarin munkkien pääsääntöisenä tehtävänä oli maanviljelys. Luostari ei ollut mitenkään poikkeuksellinen, eikä sen hautausmaa erityisen tunnettu. Asiantilaan tuli muutos kun Bohemian kuningas Otakar II lähetti Sedlecin apotti Henrikin (Jindřich) diplomaattiselle matkalle Jerusalemiin vuonna 1278. Palatessaan Pyhältä Maalta apotti toi mukanaan ruukullisen Golgatan multaa, jonka hän sirotteli luostarinsa hautausmaalle. Tieto tapauksesta levisi ja hyvin nopeasti ihmiset ympäri Eurooppaa, aatelisista maanviljelijöihin, halusivat tulla haudatuksi Sedlecin hautausmaalle. Monet saapuivat varta vasten Sedleciin kuolemaan tuoden mukanaan joukoittain sukulaisia, jotka myöhemmin halusivat myös hautapaikan sisterssiläisluostarin hautausmaalta.

Tämän valtaisan suosion takana oli ajatus pyhän tarttumisesta. Jonkin asian tai esineen ollessa pyhä, ajateltiin tämän pyhyyden olevan jaettavissa ja siirrettävissä eteenpäin tarvittaessa. Pyhäinjäännökset, luut, ristin palat, käärinliinat ja tässä tapauksessa maa sisälsivät jumalaista pyhyyttä, josta osalliseksi pääseminen oli uskovalle erittäin tärkeää. Ruukullinen Golgatan multaa muutti koko hautausmaan Pyhäksi Maaksi. Tulla haudatuksi maahan, joka olemuksellisesti miellettiin kristikunnan kruunuksi, oli mahdollisuus, jota ei voinut jättää käyttämättä.

Yksityiskohta yhdestä luupyramidista. Kuva: Anna Haapalainen

Luinen kirkko

Hautausmaa laajeni ja täyttyi vuosien saatossa. Rutto 1300-luvulla ja 1400-luvun hussilaissodat eivät suinkaan helpottaneet tilannetta. Kutna Horan kaupungin asukasmäärien kasvu ja maankäyttöön liittyvät ongelmat pakottivat etsimään vaihtoehtoista ratkaisua ja hautausmaata päätettiin pienentää. Hautausmaan keskelle oli rakennettu pieni kirkko ja sen alle kappeli luita varten 1400-luvulla. Työt luitten siirtämiseksi aloitettiin virallisesti vuonna 1511, jolloin puolisokea munkki sai tehtäväkseen tyhjentää hoitamattomat hauta-alueet ja siirtää vainajien luut kirkon kappeliin, jossa ne pysyivät koskemattomina aina vuoteen 1867 asti.
 
Sedlecin kirkkoherra halusi kirkkonsa kappelissa oleville luille tehtävän jotakin. Pyrkimyksenä oli rakentaa muistomerkki ihmisen kuolevaisuudelle. Tätä työtä kutsuttiin tekemään mestaripuuseppä František Rint, jonka kolmevuotisen projektin rahoitti Schwartzenbergin aatelissuku. Rint puhdisti arviolta noin 40 000 vainajan luut, joista suurimman osan hän järjesti kappelin neljään nurkkaan valtaviksi pyramideiksi. Lopuista luista hän rakensi kattokruunun, alttarin, kyntteliköt, kastemaljat, lukuisia seinäkoristeita sekä työnsä rahoittajan kunniaksi Schwartzenbergin luisen aatelisvaakunan.

Schwartzbergin aatelisuvun vaakuna.
Alhaalla oikealla ihmisluista koottu korppi nokkii turkkilaissotilaan silmää.
Kuva: Anna Haapalainen

Rajalla

Sedlecin luukirkon historia kytkeytyy mielenkiintoisella tavalla Euroopan ja kristinuskon historiaan. Vaikutteet, ilmiöt ja uskomukset kerrostuneina vuosisatojen takaa esittäytyvät samanaikaisesti näissä järjestetyissä luissa: sisterssiläisen luostarilaitoksen pyrkimys kirkkojen vaatimattomaan koristeluun saa makaaberin viittauskohdan, uskonsodassa kuolleiden luut koristavat Jumalan huonetta, ekshumaation historiallinen tavanomaisuus ja miten ruton uhrit lepäävät osana kuolevaisuuden muistomerkkiä. Puuseppämestarin taidokas ja mielikuvituksekas työ pysäyttää ajallisen kuilun partaalle. Luukirkko täyttää tehtävänsä. Memento mori.

Kirkon iso kattokruunu, jossa on käytetty jokaista ihmisruumiista löytyvää luuta ainakin kerran.
Kuva: Anna Haapalainen.

Augustinuksen mukaan ihmisen osa on aika, jonka alkulähde on Jumala. Tämä ajallisuuden ja ajattomuuden raja on ylittämätön. Aikaa on ostettu ja myyty, erityisesti kiirastuliaikaa. Ihmiselle myös ikuisuus näyttäytyy ajallisessa perspektiivissä. Se on jotain muuta kuin tämä aika. Ajan vääjäämätön kulku kohti loppua lienee ihmiskunnan, ja erityisesti kristikunnan, yksi suurimmista kysymyksistä, joka luonteensa puolesta jäänee ilman vastausta. Tämä ajatus ihmisen osasta välittyy voimakkaasti Sedlecin Luukirkossa. Ajatus ei suinkaan ole ainutlaatuinen, uusi tai poikkeuksellinen, mutta sen kiehtovuus onkin tuttuudessa. On kysymyksiä, jotka ovat vaivanneet ihmistä vuosisatojen ajan ja ne ovat samoja kysymyksiä, joita edelleen kysytään.
 
Luut ovat persoonattomia ja menneet ekshumaatiossa sekaisin, mutta silti vierailijat keskustelevat vainajien henkilöllisyydestä. Historiallisuuden kaipuu näyttäytyy voimakkaana. Vainajan tulee olla tunnettu ja muistettu, mutta nämä kuolleet ovat menettäneet nimensä kauan sitten. Esteettisesti asetellut luut ovat menettäneet jotain vainaja-statuksestaan ja muuttuneet osaksi muistomerkkiä, toisaalta elävät kaipaavat kommenteissaan personifikaatiota. Unohdus lienee viimeinen kuolema.

Kappelin alttari. Ainoa messu vuosittain järjestetään pyhäinmiestenpäivänä. Kuva: Anna Haapalainen.

Sedlecissä kävijä asettuu usealle rajalle. Mikä on pyhää? Missä historiallisessa kontekstissa tämä on tapahtunut? Miten minä suhtaudun tähän? Pieni luukirkko avaa ikkunan katolisen kirkon historiaan, luostarilaitoksen syntyyn ja kehitykseen, kirkon dogmatiikkaan, pyhyyden moninaiseen merkitysjärjestelmään, Euroopan suuriin kriiseihin ja ajan käsitteen keskeisyyteen. Kirkon esitteet eivät koko kontekstia avaa, mikä on sääli. Kohtaaminen luiden kanssa on eräänlainen uskontohistoriallinen konsentraatio, mutta se on myös henkilökohtainen kokemus. Laskeutumalla portaat alas kappeliin on mahdollista kohdata se, miten samanlaisia ja kuitenkin niin erilaisia me olemme (olleet).

Kirjoittaja on FM, joka parhaillaan valmistelee väitöskirjaansa Turun yliopiston uskontotieteen oppiaineessa.

Lukuvihjeitä kiinnostuneille:

Le Goff, Jaques: The Birth of purgatory. Aldershot: Solar Press, 1990.

D. Bornstein (ed.): Medieval Christianity: A People's History of Christianity. Fortress Press, 2007, 

Yates, Frances A.: The art of memory, Chicago: University of Chicago Press. 1966.

Mahlamäki, Tiina, Ilkka Pyysiäinen & Teemu Taira (eds): Pyhä: Raja, kielto ja arvo kansanomaisessa uskonnossa. Helsinki: SKS, 2008.

Anttonen, Veikko: Ihmisen ja maan rajat: 'Pyhä' kulttuurisena kategoriana. Helsinki: SKS, 1996.

Augustinus: Tunnustukset, (suom. Otto Lakka ja Yrjö-Otto Lakka), Helsinki: SLEY-kirjat, 1981.

Kaspar von Greyerz 2008. Religion and culture in early modern Europe, 1500-1800. Oxford: Oxford University Press.

Brown, Peter Robert Lamont: The cult of saints: its rise and function in Latin Christianity. Chicago: University of Chicago Press, 1981.

Nettilinkki maailman luukirkoista: http://atlasobscura.com/category/ossuaries