palkki [ » etusivu | » uusin numero | » arkisto | » toimitus | » kirjoittajalle | » linkit ]

 

Draamaa ryytimaalla


Elli Liippo

Pukkilan kartanomuseossa järjestettiin syksyllä 2011 Pehr Kalm -työpaja, jossa kalmilaiseen kasviperintöön tutustuttiin asiantuntijapuheenvuorojen ohella opiskelijatyönä toteutetun draaman avulla.

 

Museologian teemaseminaarin museopuutarha-aihe tuntui aluksi etäiseltä. Tutkimuskohteet olivat historiallisia puutarhoja, jotka kuuluvat Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen (MTT) koordinoimaan Perinnekasvit museopuutarhassa -hankkeeseen. Mielenkiinto puutarhaperintöä kohtaan kasvoi, kun sen museopedagogiset mahdollisuudet alkoivat hahmottua.

Jutta Ala-Äijälän kanssa keskityimme tutkielmassamme Pehr Kalmiin (1716 – 1779). Turun Akatemian talousopin professori Kalm oli aikanaan tunnettu tutkimusmatkailija, joka muun muassa kartoitti Pohjois-Amerikan kasvillisuutta. Hän oli uudistusmielinen luonnontieteilijä, jonka työllä oli jalot tavoitteet: maahantuomillaan lajikkeilla ja esittelemillään viljelymenetelmillä hän toivoi lisäävänsä kansan hyvinvointia.

Piikkiöläisen Pukkilan kartanomuseon ryytimaa edustaa kalmilaista hyödyn ideologiaa. Se on rekonstruoitu vuoden 1762 tiluskartan mukaiseksi. 1750-luvulla Pukkilan isäntänä vaikutti Kalmin tuttava, lääketieteen professori Johan Leche (1704 – 1764), joka oli kiinnostunut kokeellisesta viljelytyöstä. Kalmin tavoin hän osallistui Turun Akatemian kasvitieteellisen puutarhan suunnitteluun.

Seminaarityön tarkoituksena oli selvittää, kuinka Pukkilan kartanomuseo voisi soveltaa kalmilaista perintöä yleisötyössään. Ideointi sai uuden suunnan, kun kulttuuripääkaupunkivuoden ohjelmaan kuuluvan Urban Nature -seminaarin järjestäjät ehdottivat yhteistyötä. Seminaarin osana Pukkilassa järjestettiin syyskuussa 2011 Kalmin kasviperintöä käsittelevä työpaja. Järjestäjien toiveena oli, että tuottaisimme opinnäytetyömme pohjalta työpajaa elävöittävän ”draamallisen esityksen”.


Välipalateatteria


Suhtauduimme työtarjoukseen kaksijakoisin miettein. Olimme museologian opinnoissa tutustuneet museodraaman ja tiesimme, kuinka paljon työtunteja sen tekeminen vaatii. Opintojen loppuvaiheessa oleville opiskelijoille yhteistyöprojekti merkitsi kuitenkin työtilaisuutta, josta ei voinut kieltäytyä. Sovimme oppiaineen kanssa opintosuorituksen laajentamisesta. MTT puolestaan lupautui tukemaan työtämme taloudellisesti.
 
Hahmottelimme ”draamallisen esityksen” ääriviivoja prosessidraaman näkökulmasta. Se on draaman alalaji, jossa päämääränä ei ole eheän esityksen tekeminen, vaan yhteisöllisen elämyksen tuottaminen.

Hetkessä elävää ja muuttuvaa prosessidraamaa oli vaikea istuttaa iltapäivän mittaisen työpajan puitteisiin. Tarinan työstäminen yhdessä ryhmän kanssa olisi vaatinut kiireetöntä ilmapiiriä. Aikataulupaineet pakottivat keventämään yleisön osallisuutta.

Tilaajan ehdotuksesta päädyimme ratkaisuun, jossa draama tarjoiltiin virkistävinä välipaloina puheenvuorojen lomassa. Vaikka käsikirjoitus oli minuutin tarkkuudella rytmitetty, se haastoi perinteisen teatteriesityksen rakenteen jättämällä tilaa lavan ja katsomon väliselle vuorovaikutukselle.

Kartanonherran vieraana


Draaman kontekstina toimi Lechen syntymäpäiväjuhla. Näitä kuvitteellisia, 1750-luvulle ajoittuvia juhlia vietettiin samanaikaisesti todellisen työpajatilaisuuden kanssa.

Kalmin ja Lechen käsikirjoitetut roolit kuljettivat tarinaa. Jutan Kalm-tulkinta oli vakuuttava. Minä sain astella Lechen saappaissa. Kartanonherrana olin vastaanottamassa juhlavieraita heidän purkautuessaan linja-autosta. Puutarhassa keikaroiva isäntä oli varmasti hämmentävä näky. Toisaalta se saatteli työpajayleisön draaman maailmaan heti kättelyssä.

Seminaarisalina palvelevan navetan ovella vieraille jaettiin roolikortit, joissa draaman roolihenkilöt esiteltiin. Juhliin oli kutsuttu kirjava joukko pitäjäläisiä: piikatyttö, kirkkoherra, ylioppilas ja kartanonrouva. Roolikortti oli pääsylippu draamaan: kuvan ja tekstin avulla se avasi seminaarivieraalle näköalan 1700-luvun kartanoelämään. Ensimmäinen askel tarinaan otettiin pukeutumalla omalle roolihahmolle sopivaan asusteeseen.
Esiliinoihin, viuhkoihin, kävelykeppeihin ja papin lipereihin sonnustautunut työpajayleisö sai sulatella roolijakoa ensimmäisten puheenvuorojen ajan. Esitelmöinnin tauottua Kalm ja Leche saapuivat seminaarisaliin ja tarina käynnistyi. Draaman kaari rakentui lounas- ja kahvitauolla sekä kartanokierroksella. Käsikirjoitus tuki työpajan sisältöä, mutta avasi myös uusia näköaloja Kalmin puutarhaperintöön. Ohjelmarunkoon sovitettu draama oli läsnä koko iltapäivän varastamatta huomiota työpajan tärkeimmältä annilta, eli asiantuntijapuheenvuoroilta.

Seminaarivieraat olivat kohtauksissa vaihtelevasti läsnä joko katsojina tai tarinaan osallistuvina roolihahmoina. Jokainen sai itse määritellä osallistumisensa asteen. Kaikki eivät kokeneet roolileikkiä omakseen. Tämä oli odotettavissa, sillä aikaa roolien omaksumiselle ja tulkitsemiselle oli vähän. Uskaliaimmat sukelsivat niin syvälle, että onnistuivat hetkiseksi unohtamaan tilanteen kuvitteellisuuden. He tarttuivat hetken ainutkertaisuuteen ja esittivät meille kysymyksiä, joihin vain Pehr Kalm olisi osannut vastata.


Lechen laatima akateemisen puutarhan pohjapiirustus on Kalmin mieleen. Sibelius-museon tontilla toiminut puutarha tuhoutui vuoden 1827 kaupunkipalossa.

Lechen laatima akateemisen puutarhan pohjapiirustus on Kalmin mieleen. Sibelius-museon tontilla toiminut puutarha tuhoutui vuoden 1827 kaupunkipalossa. Kuva: Sirkku Pihlman.


Yhteisöllisyydestä vastalääke ramppikuumeeseen



Suunnittelun ensimetreillä olimme vakaasti sitä mieltä, että jättäisimme näyttelijäntyön sen paremmin osaaville. Ramppikuume kuitenkin laski. Se, että roolisuorituksemme rohkaisivat osallistujia intensiiviseen eläytymiseen, oli palkitsevaa. Yhdessä tekeminen ja uskaltaminen puhalsivat draamaan sellaista todentuntua, jota täydelliset näyttelijäsuoritukset olisivat tuskin antaneet.

Museo on oiva kulissi yhteisöllisen teatterin tekemiselle. Mikäli osallistumiskynnys on matala, rohkenee kokematonkin raapaista draaman pintaa. Turvallinen kehys tekemiselle syntyy vapaaehtoisuudesta ja tekijöiden tasavertaisuudesta. Näinkin yksinkertaiset raaka-aineet voivat kypsyä yhteisölliseksi elämykseksi, jonka arvo museokommunikaation näkökulmasta on mittaamaton.


Kirjoittaja on FM, joka etsii rooliaan museomaailmassa.