Museologian teemaseminaarin
museopuutarha-aihe tuntui aluksi etäiseltä. Tutkimuskohteet olivat
historiallisia puutarhoja, jotka kuuluvat Maa- ja elintarviketalouden
tutkimuskeskuksen (MTT) koordinoimaan Perinnekasvit
museopuutarhassa -hankkeeseen. Mielenkiinto puutarhaperintöä
kohtaan kasvoi, kun sen museopedagogiset mahdollisuudet alkoivat
hahmottua.
Jutta Ala-Äijälän kanssa keskityimme
tutkielmassamme Pehr Kalmiin (1716 – 1779). Turun Akatemian
talousopin professori Kalm oli aikanaan tunnettu tutkimusmatkailija,
joka muun muassa kartoitti Pohjois-Amerikan kasvillisuutta. Hän oli
uudistusmielinen luonnontieteilijä, jonka työllä oli jalot
tavoitteet: maahantuomillaan lajikkeilla ja esittelemillään
viljelymenetelmillä hän toivoi lisäävänsä kansan hyvinvointia.
Piikkiöläisen Pukkilan kartanomuseon
ryytimaa edustaa kalmilaista hyödyn ideologiaa. Se on rekonstruoitu
vuoden 1762 tiluskartan mukaiseksi. 1750-luvulla Pukkilan isäntänä
vaikutti Kalmin tuttava, lääketieteen professori Johan Leche (1704
– 1764), joka oli kiinnostunut kokeellisesta viljelytyöstä.
Kalmin tavoin hän osallistui Turun Akatemian kasvitieteellisen
puutarhan suunnitteluun.
Seminaarityön tarkoituksena oli
selvittää, kuinka Pukkilan kartanomuseo voisi soveltaa kalmilaista
perintöä yleisötyössään. Ideointi sai uuden suunnan, kun
kulttuuripääkaupunkivuoden ohjelmaan kuuluvan Urban Nature
-seminaarin järjestäjät ehdottivat yhteistyötä. Seminaarin osana
Pukkilassa järjestettiin syyskuussa 2011 Kalmin kasviperintöä
käsittelevä työpaja. Järjestäjien toiveena oli, että
tuottaisimme opinnäytetyömme pohjalta työpajaa elävöittävän
”draamallisen esityksen”.
Välipalateatteria
Suhtauduimme työtarjoukseen
kaksijakoisin miettein. Olimme museologian opinnoissa tutustuneet
museodraaman ja tiesimme, kuinka paljon työtunteja sen tekeminen
vaatii. Opintojen loppuvaiheessa oleville opiskelijoille
yhteistyöprojekti merkitsi kuitenkin työtilaisuutta, josta ei
voinut kieltäytyä. Sovimme oppiaineen kanssa opintosuorituksen
laajentamisesta. MTT puolestaan lupautui tukemaan työtämme
taloudellisesti.
Hahmottelimme ”draamallisen
esityksen” ääriviivoja prosessidraaman näkökulmasta. Se on
draaman alalaji, jossa päämääränä ei ole eheän esityksen
tekeminen, vaan yhteisöllisen elämyksen tuottaminen.
Hetkessä elävää ja muuttuvaa
prosessidraamaa oli vaikea istuttaa iltapäivän mittaisen työpajan
puitteisiin. Tarinan työstäminen yhdessä ryhmän kanssa olisi
vaatinut kiireetöntä ilmapiiriä. Aikataulupaineet pakottivat
keventämään yleisön osallisuutta.
Tilaajan ehdotuksesta päädyimme
ratkaisuun, jossa draama tarjoiltiin virkistävinä välipaloina
puheenvuorojen lomassa. Vaikka käsikirjoitus oli minuutin
tarkkuudella rytmitetty, se haastoi perinteisen teatteriesityksen
rakenteen jättämällä tilaa lavan ja katsomon väliselle
vuorovaikutukselle.
Kartanonherran vieraana
Draaman kontekstina toimi Lechen
syntymäpäiväjuhla. Näitä kuvitteellisia, 1750-luvulle ajoittuvia
juhlia vietettiin samanaikaisesti todellisen työpajatilaisuuden
kanssa.
Kalmin ja Lechen käsikirjoitetut
roolit kuljettivat tarinaa. Jutan Kalm-tulkinta oli vakuuttava. Minä
sain astella Lechen saappaissa. Kartanonherrana olin vastaanottamassa
juhlavieraita heidän purkautuessaan linja-autosta. Puutarhassa
keikaroiva isäntä oli varmasti hämmentävä näky. Toisaalta se
saatteli työpajayleisön draaman maailmaan heti kättelyssä.
Seminaarisalina palvelevan navetan
ovella vieraille jaettiin roolikortit, joissa draaman roolihenkilöt
esiteltiin. Juhliin oli kutsuttu kirjava joukko pitäjäläisiä:
piikatyttö, kirkkoherra, ylioppilas ja kartanonrouva. Roolikortti
oli pääsylippu draamaan: kuvan ja tekstin avulla se avasi
seminaarivieraalle näköalan 1700-luvun kartanoelämään.
Ensimmäinen askel tarinaan otettiin pukeutumalla omalle
roolihahmolle sopivaan asusteeseen.
Esiliinoihin, viuhkoihin,
kävelykeppeihin ja papin lipereihin sonnustautunut työpajayleisö
sai sulatella roolijakoa ensimmäisten puheenvuorojen ajan.
Esitelmöinnin tauottua Kalm ja Leche saapuivat seminaarisaliin ja
tarina käynnistyi. Draaman kaari rakentui lounas- ja kahvitauolla
sekä kartanokierroksella. Käsikirjoitus tuki työpajan sisältöä,
mutta avasi myös uusia näköaloja Kalmin puutarhaperintöön.
Ohjelmarunkoon sovitettu draama oli läsnä koko iltapäivän
varastamatta huomiota työpajan tärkeimmältä annilta, eli
asiantuntijapuheenvuoroilta.
Seminaarivieraat olivat kohtauksissa
vaihtelevasti läsnä joko katsojina tai tarinaan osallistuvina
roolihahmoina. Jokainen sai itse määritellä osallistumisensa
asteen. Kaikki eivät kokeneet roolileikkiä omakseen. Tämä oli
odotettavissa, sillä aikaa roolien omaksumiselle ja tulkitsemiselle
oli vähän. Uskaliaimmat sukelsivat niin syvälle, että onnistuivat
hetkiseksi unohtamaan tilanteen kuvitteellisuuden. He tarttuivat
hetken ainutkertaisuuteen ja esittivät meille kysymyksiä, joihin
vain Pehr Kalm olisi osannut vastata.
Lechen laatima akateemisen puutarhan pohjapiirustus on Kalmin mieleen.
Sibelius-museon tontilla toiminut puutarha tuhoutui vuoden 1827
kaupunkipalossa. Kuva: Sirkku Pihlman.
Yhteisöllisyydestä vastalääke ramppikuumeeseen
Suunnittelun ensimetreillä olimme
vakaasti sitä mieltä, että jättäisimme näyttelijäntyön sen
paremmin osaaville. Ramppikuume kuitenkin laski. Se, että
roolisuorituksemme rohkaisivat osallistujia intensiiviseen
eläytymiseen, oli palkitsevaa. Yhdessä tekeminen ja uskaltaminen
puhalsivat draamaan sellaista todentuntua, jota täydelliset
näyttelijäsuoritukset olisivat tuskin antaneet.
Museo on oiva kulissi yhteisöllisen
teatterin tekemiselle. Mikäli osallistumiskynnys on matala, rohkenee
kokematonkin raapaista draaman pintaa. Turvallinen kehys tekemiselle
syntyy vapaaehtoisuudesta ja tekijöiden tasavertaisuudesta. Näinkin
yksinkertaiset raaka-aineet voivat kypsyä yhteisölliseksi
elämykseksi, jonka arvo museokommunikaation näkökulmasta on
mittaamaton.
